This is not the document you are looking for? Use the search form below to find more!

Report home > Novel

Nimeämätön

0.00 (0 votes)
Document Description
Something I wrote.
File Details
  • Added: January, 04th 2012
  • Reads: 179
  • Downloads: 0
  • File size: 266.08kb
  • Pages: 9
  • Tags: short story, obsession, cynic, thyme
  • content preview
Submitter
Embed Code:

Add New Comment




Related Documents

Brändön 2004

by: Magnus, 1 pages

Förare över Brändön

Trung tâm vay tín chấp uy tín vaytindung.com.vn

by: khanhseoexpert, 3 pages

chuyên cung cấp dịch vụ vay tín chấp uy tín tại hà nội

Väestönsuojelumateriaalin varastointiohje 1965

by: scoo, 14 pages

Väestönsuojelumateriaalin varastointiohje vuodelta 1965. Sisäasiainministeriön väestönsuojeluasiainosaston julkaisu. Finnish storage manual for civil defense gear from ...

Pikamatka äkkilähdöt references

by: Halvat lennot, 1 pages

Pikamatka äkkilähdöt ja halvat lennot references

äkkilähdöt

by: tarjoukset, 1 pages

Halpoja äkkilähtö ja muita matkoja

Hohe Qualität Notebook Akkus,Werkzeug Akku,AC Adapter,Notebook Netzteil Ladegerät

by: katastrophalen, 4 pages

Notebook akkus, Werkzeug Akku, ac adapter, notebook netzteil ladegerät---Wir verkaufen nur neuware mit hochleistungszellen, können wir Ihnen die besten Preise anbieten. http://www.pcakkus ...

Akku Dell Inspiron 1521,Hohe Qualität Akku Dell Inspiron 1521,AC Adapter

by: katastrophalen, 5 pages

http://www.pcakkus.com/dell-inspiron-1521.html hohe qualität akku dell inspiron 1521, dell inspiron 1521 akku/ac adapter ---Wir verkaufen nur neuware mit hochleistungszellen, können wir ...

Hyvät Tarjoukset references

by: Tarjoukset, 1 pages

Hyvät Tarjoukset references

tyhjät etiketit

by: Kakkusankarit, 1 pages

tyhjät etiketit

Frankreichs Identität

by: RDESCOINGS, 1 pages

Frankreichs Identität, Frankfurter Allgemeine, 27.10.2010

Content Preview


Kaikesta turhautumisesta, kaikesta kyynisyydesta, kaikesta
taiteilijan yrittamisesta ja kaikesta tekotaiteellisesta paskasta.
Elamantapaboheemien
lopinoista,
tavallaan-taiteilijoiden

luomiseninnosta
ja
dekadentillisen
tuskan
syvimmista
kammioista. Pikkutakeista, egosentrisista mielista, erilaisuuden
antikulteista,
yhdessaolosta
ja
yksin
pakertamisesta.

Naiiviudesta.
Elamankokemattomuudesta,
vesipaisyydesta,
rajattomasta riemusta ja riemullisesta ajattomuudesta. Siita

ovat pienet novellit tehty.

I
Halusin tehda ranskalaisen sipulikeiton. Siita lienee jarkevinta aloittaa, uskoisin kaiken polveutuneen tuosta
merkityksettomasta vaikka voimakkaasta mielihalusta. Paljastin pimeiden kaappien perimmaiset nurkat
varahtelevien rakenneosien mahdollistamalle ja ihmisen oivalluksen valjastamalle valolle, tehden sen
paamaaratietoisena, tarkkaan valiten parhaimmat ainesosat sipulikeitolle. Oi tuota odotuksen kutkutusta! Laitoin
lieden lampiamaan ja kokosin joukon mita mainioimpia maunlahteita setripuiselle poydalle - niin sherryn,
valkoviinin, salotit, valkosipulin kynnet, voin, lihaliemen, pippurin, suolan, sokerin kuin gruyere-juustonkin.
Mielenvikainen olisi se gourmand, joka ei ahmisi hengellaan edessa aukeavaa makujen maisemaa! Valmistelin
alttarin, asetin kaiken paikoilleen, luin mantrani ja piehtaroin malttamattomassa nautinnonhaluisuudessani. Voin
sanoa, en kykenisi tuntemaan vastaavaa riemua, kuin sen, jonka erinomainen ateria minulle tarjoaa! Kuinka
valloittava onkaan tuo tunne, kun tinkimattomasti valmistettu ankka tai mehukas porsaan kuve, maistuvaiset osterit
tai haran entrecote hurmaa nauttijansa, samalla kun verraton Cahors tai Barolo taydentaa ateriaa rikkaalla
olemuksellaan saati kun eteeni tuodaan leivonnainen granaattiomenakompotilla tai Uuden-Seelannin pavlovaa, oi
naiden makujen lyomattomyytta! Mutta tanaan omistautuisin klassiselle sipulikeitolle. Uppoutuessani syvemmalle
haaveelliseen kulinarismin temppeliin, havaitsin reliefiloiston ja muotojen harmonian keskella jylhassa
marmorilattiassa raunioittavan saron. Poydalla ei ollut timjamia. Kuin aito stoalainen, pettymykseni tunteet ilmeetta
hilliten, vaelsin parvekkeelle yrttitarhaan, johon olin vaalien sailonyt luonnon aromit.
Katseeni kohtasi basilikan, persiljan, mintun, rakuunan, kirvelin, oreganon, salvian, meiramin... Mutta
kuollakseni, vaikka kuinka toivoin ja kovalla halulla yritin asian laitaa muuttaa, en loytanyt timjamia. Huolimatta
kaikesta etsinnan vaivannaosta, ei heijastukset mieleni valkokankaalla miellyttaneet. Ei voi olla totta, ajattelin, en
usko siihen! Mita on tama valheellinen petos, mita on tama harkitsematon kiusanteko? Millainen ansakuopan,
millainen hirttosolmu olikaan minulle jatetty? Voi tuota kurjuuden pataa, johon minut oli upotettu! Vaikka sisallani
kiehui alati arhakoityva, vihaisa myrkky, pidin visusti seesteisyyden valheen viitan hartioillani peittaen sisainen
hirvioni ulkoista ilmentymaa. Helvetti soikoon, kirosin mieleni uumenissa, voiko nain ollakaan? Tarkastin nakemani
uudestaan ja uudestaan, olihan minun taytynyt nahda vaarin! En olisi paastanyt timjamia loppumaan, en ostamatta
uutta tilalle... Mutta tama kurimus ei paastanyt minua pyorteestaan, se ravisteli ja viskoi minua kuin ajopuuta, antoi
minun velloa mielipahassa yhtaan ajattelematta uhriaan, poloista minua. En mitenkaan voisi tehda ranskalaista
sipulikeittoa ilman timjamia, en vain voisi! Ja mina sentaan halusin sita, halusin kovin. Etsin ja etsin, hataannyksen
versoen minussa kuin Jaakon pavunvarsi, vaan turhaan. Sisaistaessani mita onnettomimman ja surumielisimman
tilanteen luoteen, en enaa kyennyt hillitsemaan itseani, vaan kidutetun parkaisu erkani minusta. Voi sita viheliaista
pahuutta, joka taman taakan harteilleni langetti! Vimmaisin liikkein viskasin tarpeettomat yrtit parvekkeen kiviselle
lattialle, potkin ruukut hajalle ja loin tuolin kumoon.

Tunsin astelevani kauhujen mustassa suossa. Herran isa, ei timjamia... Kellohan on vaikka kuinka,
mista saisin kymmenelta illalla timjamia! Millaisen suruvirren tulisi minun laulaa, etta mika vain jumalallisuus
ojentaisi tassa kaoottisessa maailmassa minulle palan jarjestysta? Mita jarjettomyytta! Eris, kuulethan valitukseni!
Sinako veit minulta nautinnon, sinako olet sortanut minua, parjannut ja koetellut! Miksi et anna minulle mita
haluan? Mina uhmaan sinua, heitan sinua kultaomenalla, katso kuinka oma pahasuopaisuutesi tuo sinun haihisi
epaonnen eri ilmentymat! Huomaatko minut nyt, naetko raivoni? Haluatko kuulla lisaa, sina kelvoton portto, olet
vahaisempi kuin surkeimman ikonin haalistunein vari tai kehyksen kulmasta lankeava hienoinen varjo! Olet yksi
muiden joukossa ja kaikkien ulkopuolella! Oi etta vihaan sinua. Olet haastanut minut, sen sina olet totisesti

varomattomuuttasi tehnyt! Katso, kuinka vihamiehesi aseistaa itsensa taistoon, naetko taistelutahtoni, kuuletko
sotahuutoni? Varo, silla vitaaliveljien tavoin saavun kaupunkiisi, ryostan ja raiskaan ja poltan valtakuntasi keoksi
noeksi! Sina epapyha narttu!
Verrattoman raivon vapautuessa runsain ja soljuvin tavuin huuliltani, puin paalleni takin, lakin,
kaulahuivin ja kengat. Ryntasin pihalle.

II

Ulkona syysoinen viima puri poskeani. Sade oli lakannut hetkea aiemmin, tunsin sen ilman keveydesta
ja nain asfaltin tuoreesta valkkeesta. Auton luona kaivoin avaimen taskustani, avasin oven ja istahdin turvaan
aitimaan ilkikuriselta puhkunnalta. Sisalla autossa oli yhta kylma kuin ulkona, tuntui jopa kylmemmalta. Mutta olin
taas omassa rauhassa, olin katseilta piilossa. Oksien taipuessa ja lehtien havistessa ropisi auton ikkunaan pisaroiden
trioli. Siistin menopelin ja pyyhkaisin venyneet vesivanat ikkunan sivuille.

Ajoin lahimpaan vuorokauden ympari palvelevaan einesmyymalaan. Loisteputkien sinertava valo
synnytti turvattomuuden tunteen, joka velloi minussa pahana olona. Se oli kuin lahtematon humalatila, jolloin ei koe
ymparistoaan - kaiken tilalla vain taysi, epatarkka tunne. Jos olisin ojentanut kateni ja hapuillut persikkasailyketta
hyllysta, olisi kateni sujahtanut suoraan purkin lavitse tai en olisi ikina yltanyt siihen, silta minusta tuntui. Niin kuin
unissa kay. En juuri muista muuta tuosta kaupasta, vain sen viheliaisen tunteen. Tutkiskeltuani kaupan
yrttitarjontaa, tai pikemminkin Onnettaren petkutettua minua, jouduin jalleen hyvaksymaan tappioni. En loytaisi
timjamia taalta. Pakenin tuosta kamalasta lahikaupasta ja palasin autolleni. Suoritin perinteisen rituaalin (ovi,
turvavyo, vaihde, avain, kaynnistys, kasijarru) ja jatkoin matkaa.

Syvennyin kiihottamaan mahdollisimman tuotteliasta aivotyoskentelya estaakseni muutoin niin
vaistamattoman Kadotuksen - mista loytaisin tuoreita yrtteja naihin kellon lyomiin? Kaikessa luovuudessani keksin
yhden ainoan huoltoaseman kaupungin laidalla, josta uskoisin ehka loytavani timjamia. Taajaman rajojen jalkeen tie
pimeni katuvaloista. Pimeydessa kadottaa suuntavaistonsa, valimatkojen arvioinnista tulee haasteellista.
Tankkaamoiden reklaamit olivat minulle kuin tahti kolmelle deliriumoireiselle. Seurasi niita, seurasin sokeana. Auton
ikkunat huuruuntuivat kiusakseni, asetin ilmastoinnin taydelle teholle. Kirosin menopelin pataluhaksi. Maailma on
menossa pain helvettia, ajattelin. Aleksandriat palavat, internet kaatuilee, anarkistit rajayttavat luottokorttifirmat,
oinen kaupunki matanee timjamittomuuteensa. Ehka vain ajan marketin ikkunaan ja ryostan sen. Niin taisin ajatella.

Huoltoasemien vierustoilla on aina vakea. Oli vuorokauden- tai vuodenaika mika tahansa. En pitanyt
nakemistani ihmisista, joten jatin autoni hieman loitommalle heista. Varjoissa seurailin tuota meteloivaa
nuorukaislaumaa, tuota testosteronin ja eksistentiaalisen ahdistuksen riivaamaa, vakivaltaista, koskematonta
joukkoa, jonka tekemisiin en halunnut puuttua, en niin mitenkaan. Siloisten pojankasvojensa alla nain demonien
kasvot, mustat, verestavat, irvokkaat. Oi Vergilius, opasta minut naiden demonien ohi... Sivuutin heidat kaikessa
hiljaisuudessa. Huoltoaseman ravintolassa nain taksikuskiporukan, miehia ja miehen nakoisia naisia, jotka nauraa
horottivat aanekkaasti. Kaikilla oli edessaan kahvi ja jotain suolaista tai makeaa. Suuntasin kaupan puolelle.

Ymmarsin olevani yksin kaupassa. Kierrellessani hyllyvaleja kuulin ainoastaan oman askelieni
kopahtelun. Jos jossain hyllyjen ylapuolella olisi maannut vaijyva tiikeri, olisi se taatusti kaynyt minun kimppuuni.
Koko olemukseni viesti epavarmaa pelkoa ja sanattomia vihjeita siita, etta kamppailu kanssani ei olisi kummoinen.
Puristin kateni nyrkkiin, kaiken varalta. Odottaessani villipedon hyokkaysta saavuin pienelle vihannesosastolle.
Nyrkkini aukesi lujasta simpukankuoren otteestaan. Olin loytanyt etsimani. Tartuin siihen, nostin sen kasvoni
tuntumaan, nautin sen vetovoimaisesta tuoksusta. Annoin sormieni vaellella sen valloittavissa, vastustamattomissa
kutreissa. Kuinka hyveellinen ja viaton olikaan tuo mielihyvaa, ei! Rajatonta euforiaa ymparilleen viljeleva ilmestys.
Tunsin rakastuvani. Tuo maan lapsi sylissani ilakoin kassalle. Vastassani minua odotti inhottava mies, lihava ja
rasvahiuksinen kontys. Syoppo lontysti minua kohti ja naytti silta, etta saisi sydankohtauksen joka askeleellaan. Han
yritti tarttua suojattiini, mutta pelastin helmen hanen demoninkatensa hapuilusta. Mies katsoi minuun
kummeksuen, mutta en antanut hanelle armoa. Olihan hanen ymmarrettava, etten antaisi hanen koskea
aarteeseeni. Lopulta han apaattisella lihavan miehen aanellaan totesi, etta hanen oli saatava lukea viivakoodi
pienoiseni helmasta. En pitanyt hanen ajattelutavastaan, mutta pakon edessa noyrryin ja ojensin silmaterani sen
vertaa nakyviin, etta kuvotus sai luetuksi viivakoodinsa. Maksoin ja poistuin paikalta.

Avasin auton takaoven ja laskin timjamipuskan penkille sievasti makuuasentoon. Loin oven kiinni ja
katsahdin pahaisiin portinvartijoihin, he parveilivat paholaisen kartanon edustalla. Jokin suurempi voima oli
saattanut minut naiden varkaiden, murhaajien ja pettureiden ymparoimalle polulle, mutta armeliaisuudessaan
pitanyt kadestani kiinni lapi tuon taipaleen. Olin nyt turvassa. Kiersin auton ja avasin kuskinpuoleisen etuoven. Ajajan
paikalla istui tumma olento. Han nosti hupun peittamat kasvonsa puoleeni ja hymyili. Pilvien valista puskevan
kuunvalon valkeudessa minua katsoi kaksi naisensilmaa.


III


"Hei", han sanoi.

"Hei."

"Onko tama sun autosi?"

"On se."

"Hieman kiusallista."


"Niin kai", vastasin, "Kuka olet?"

"Olen Astraia."

"Vai niin."

"Haluatko tulla kahville kanssani?", han kysyi suloisimmalla aanella, jonka mies muisti kuulleensa,
"minulle todella maistuisi kahvi."

"Mita kahvia ne tarjoavat tuolla?"

"Onko silla valia?"

"Ei kai."

"Mennaanko?"

"Mennaan vaan."

He kavelivat yhdessa kutsuvaan valoon, jonka arastelevat saikeet paljastivat miehelle Astraian
vahasanaisessa kauneudessaan. Tuona hetkena miehen kasi vapisi. Astraia oli varmasti kaunein olemassa oleva
nainen ja sulokkuudessaan vaarallinen. Tuo viehattava ilmestys toi miehen mieleen riisutun spartalaisen oodin
niukkuudelle. Tuntui kuin kaikki heidan ymparillansa olisi hiljentynyt hyvin aistillisesti, mutta Astraia, hanessa soi
Atlantikseen sinfonia, muinainen musiikki, joka oli kauan sitten kadonnut merten syovereihin. Saattoi olla, etta tuo
ainutlaatuisen koskettava kokemus sai miehen vaalean ihon kalpenemaan entisestaan. Astraia, tuo hyvin laiha,
pienirakenteinen olento. Hanella oli kevaan keltaiset hiukset, talviaamun kalpea iho, unensiniset silmat,
kaamoksenmusta hupullinen paita ja okralla varitetyt samettihousut. Yksi asia jai eritoten haltioituneen
paahenkilomme mietteliaaseen mieleen: Tuo mystillinen nainen naytti vasyneelta, hyvin vasyneelta.

Poydassa vallitsi hiljaisuus. Mutta musiikki, se ei lakannut soimasta. Aivan hiljaa, pehmeasti kuin
nuorten rakastavaisten ujoin kuiskaus peiton alla, rentouttavasti kuin meren kaukainen kohina, niin helli sointuisa
kertomus kuulijamme korvia. Kertojamme joi kahvia.

([Kirjailijan huomio] Mainittakoon tahan valiin yksi asia: En tarkalleen ottaen tieda miksi tassa
osuudessa kutsua protagonistiamme, silla onhan han eraanlainen paahenkilo: en vain haluaisi tuoda hanta esille
liiaksi. Sanoisin hanen olevan tyhjan tilan tayttaja, kasite, jonka valityksella kerron jostain muusta. Tama tarina
ehdottomasti ei ole kertomus hanesta itsestaan, joten "paahenkilo" tuntuu liian sentralisoivalta ja maarittelevalta
sanalta. En voisi kutsua hanta nimelta, silla se inhimillistaisi hanet. En halua kenenkaan empatisoivan hanta, en
haluaisi kenenkaan samaistuvan haneen. Sanomattomuudessaan han lienee antisankari, tarkkailijanluonteessaan
han lienee flanoori. Naista huolimatta, en voisi kutsua hanta antisankariksi: Tuo sana hehkuu jonkinasteista kiellettya
glamouria, jotain konnuudessaan ihannoitavaa. Paahenkiloamme ei tulisi ihannoida, onhan han taysi nihilistinen
mulkku. Enta flanoori? Ei tama ole mikaan ranskalainen kertomus tai beatnik-sukupolven oivallus, hanta ei
vahempaa voisi kiinnostaa, mita hanen ymparillansa tapahtuu. Todellisuudessa han ei seuraa tapahtumia, han vain
paatyy osaksi niita. Toisaalta en pida sanasta "kertoja". En voi valttaa ajattelemasta, ettei "kertoja" sanana sisaltaisi
eraanlaista halua talta henkilolta kertoa tarinansa. Mutta ei - ei han kerro tarinaansa. Hanta ei ole olemassa, han on
mielikuvituksen tuote. Mina paatan mita han tekee, syo, juo, ajattelee, sanoo, katsoo, ihannoi, rakastaa tai vihaa.
Han on heittopussi, siksi mina hanta kutsuisin. Uskoisin kuitenkin moisen sanan tuovan kyseiseen luomukseen,
lahinna sanojen polttouuniin, tahattoman koomillisen savayksen. Voisimme kutsua kertojaamme kuulijaksi,
todistajaksi, tekijaksi, pyoreaksi objektiksi kaltevalla pinnalla, juuri siksi mika tuntuu sopivan hetkeen: Intuitio
ohjatkoon minua. Oli miten oli, pysyttelen neutraaliuden nimissa paaasiallisesti termissa "mies", joka ei suotta
paljasta liikoja. Jatkakaamme siis noin siita, mihin jaimme.)
Poydassa vallitsi hiljaisuus. Mutta musiikki, se ei lakannut soimasta. Aivan hiljaa, pehmeasti kuin
nuorten rakastavaisten ujoin kuiskaus peiton alla, rentouttavasti kuin meren kaukainen kohina, niin helli sointuisa
kertomus kuulijamme korvia. Mies joi teeta.
"Etko aio kysya minulta, miksi istuin autossasi?"
"En tieda. Ehka minun pitaisi?"
"Ei sinun pida tehda mitaan."
"Luulen, etta taytyy."
"Kuka sinua tarkkailisi? Ei kukaan."

"Niin. Mista sita tietaa."
"Aivan...", han huokaisi, "Luuletko, etta sinun annettaisiin rakastaa?"
"En tieda."
"Miten uskot, voisitko rakastaa?"
"Se ei oikeastaan ole minun paatettavissani."
"Mita tarkoitat?"
"Etta en voi paattaa rakkaudesta. Joko tunnen niin tai en tunne."
"Se on hieman surullista, eiko vain?"
"Se voi olla", pieni hiljaisuus otti sijansa, "Mutta niin se aina menee."
"Taidat olla oikeassa."
Mies ei vastannut.
"Haluaisitko kysya, miksi istuin autossasi?"
"En tieda."
"Voisitko kysya?"
"Luulen niin."
"Kysy."
"Miksi istuit autossani?"
"Olin varastamassa sita."
"Vahan arvelinkin siten."
"Haittaako se sinua?"
"En usko."
"Et ole vihainen?"
"Olet hyvin kaunis."
"Kiitos", han kuiskasi, "Etko ole vihainen?"
"En ole, en voisi olla."
Astraia vastaa miehelle hellalla hymylla. Millaista nautintoa mies kokikaan katsellessaan tuota
kuvankaunista, salaperaista neitoa.
"Varastatko usein autoja?"
"Vain kun olen kyllastynyt."
"Oletko nyt kyllastynyt?"
"Olen hyvin kyllastynyt", Astraia totesi, "Minun on pakko varastaa autoja silloin talloin. En voi itselleni
mitaan. Kai se johtuu kyllastymisesta."
"Ymmarran."
"Ala kasita vaarin. En ole kyllastynyt sinuun. Olen vain saanut tarpeekseni tasta maailmasta. Kaikki
mita kosken on sivelty myrkyilla, ilma on tukahduttavaa ja ruoka on pilaantunutta. Samanlaisia ovat myos ihmiset.
Haluan kertoa sinulle sen, silla tulen kuolemaan tana iltana."
"Onko sinun pakko kuolla?"
"Olen kovin yksin."
"Miten kuolet?"
"Kasvoni vaaristyvat, ruumiini muodot murskataan, metallinpalat lavistavat ihoni ja tuli polttaa lihani.
Luuni katkeavat ja hengitan omaa vertani."
Astraian kuvaillessa lahenevaa kuolemaansa, huomioi seuralainen hanen sirot huulensa, pienet
valkoiset hampaat ja tuoksun, joka eksoottisuudessaan toi hanen mieleensa Filippiinien saaret, huumaavan
aamukasteen Mindoron vuoriston vehreilla kammenilla.
"Varsin irvokas tapa kuolla..."
"Ala huoli. Tassa maailmassa olen pelkka suolapatsas. Mina katoan tasta maailmasta, mutta siirryn
taivaalle osaksi ikuisuutta."
"Kuule... Jotakin tapahtuu minussa. En tieda oikein mita. Aivan kuin pahan ote hellittaisi minusta.
Tiedan, etta se kuulostaa tyhmalta. Olen todella, miten sen sanoisi, olen hammentynyt."
"Olet hammentynyt?"
"Niin, Astraia."
"Mita tarkoitat silla?"
"En oikeastaan osaa sanoa. Luulen, etta...", paahenkilomme, tuntijamme, hiljeni hetkeksi
oivaltaessaan sisallaan vellovan vahvan, mutta samalla hellasti puhuttelevan kuohunnan, "Astraia, vaikka en
luultavasti saisikaan sanoa tata, pidan sinusta. Olet taydellinen."
"Odotatko hetken?", Astraia kysaisi savyisasti, joskin elajamme oli havaitsevinaan aanessa hienoisen
riitasoinnun. Astraia nousi poydasta ja kaikkosi naistenhuoneeseen.

Kertojamme odotti.
Taksikuskit poistuivat poydistaan.
Myohaisillan elokuva loppui.
Tarjoilija saapui poytaan, otti tyhjat kupit ja kaantyi lahteakseen. Han ei kuitenkaan mennyt, vaan
laskeutui kertojamme puoleen. Han henkaisi miehen korvaan sanat:
"Oletko holmo? Mene."
Miehen liikkeet olivat rivakat. Han kiiruhti naistenhuoneen ovelle, sinkosi sen auki ja pysahtyi. Huone
oli eloton vaan ei tyhjillaan. Mies polvistui ja nosti maasta silkkipaallysteisen laatikon. Se oli hieman kahta kammenta
leveampi, paksuudeltaan se ei ollut peukalon mittaa. Laatikon paalla oli pieni paperilappu.

"Olen osoitteessa 99827-8 27, As 402, 09345.
Rappukaytavan koodi on 1132.
Ala avaa laatikkoa viela. Avaa se tarvittaessa.
Olen pahoillani,
Astraia."

Mies otti laatikon mukaansa ja patikoi marssi ulos huoltoasemalta. Kylmassa sahkovalojen loisteessa
seisoi samainen ihmisjoukkio.
"Hei! Onks sul heittaa yhta rookii?", huusi yksi.
"Kuulitsa! Heitatko tupakan?", huusi toinen.
"Sa siella, mikset vastaa?", huusi kolmas.
"Ei sit!", huusi ensimmainen.
Mutta miehen auto oli kadonnut. Paikassa, jossa se oli viela hetkea sitten ollut, eleli nyt vain tyhjan
tilan idea ja sadetta peilaava asfaltti. Mies tiedosti, etta auton katoamisen myota myos hanen timjaminsa oli viety.
Han oli uhri suurelle petturuudelle, han naytteli elaman farssin paaosaa, tragikoomista posetiivaria, joka
hyvauskoisesti marssi ja vekkuloi mudassa viihdyttaakseen muita. Hanet oli ryostetty ja noyryytetty. Taksin ajaessa
huoltoaseman pihaan mies lahestulkoon jai ajoneuvon alle pyrkimyksessaan pysayttaa sen. Sanomatta mitaan han
nousi taksiin ja ojensi Astraian kirjoittaman viestin kuskille.

IV

ensiksi 99827-8 27. sitten 1132. viela: 402. kalpean miehen kutsuu sisaan viela kalpeampi mystikko (lahentelee
valkoista). mies nousee kynnyksen yli, iho huokuu huurretta. huoneisto tuoksuu oksennukselta ja suitsukkeelta: se
on sopivasti hammentavaa. huone avautuu ruutuina edessa. mies istutetaan sohvalle ja kouraan sovitetaan juoma.
tuoksu on etova ja herattaa epailyksia. se on koiruoholla maustettu bisse, sanoo, juo pois. se pappi tai se shamaani,
se on omalla saarellaan, hypistelee voimia. katossa komeilee uuspakanalliset piirustukset ja runsaana rehottavat
riimut. se pappi tai se shamaani, se lukee grimoirea. vaivallisesti jahkaa vuorosanoja, vuoroin vaikeroi kelloa. elama
on arvaamattoman arkista, siis jopa salaseuroissa. oletko ottanut liikaa antihistamiineja vai kaytko ihan ok, ystava?
odotamme kuninkaan tulemista, ne sanovat. tytto vieressa on ollut jo kovin kauan hiljaa. kysymys erkanee huulilta,
mika hanta vaivaa? haettiin se hautausmaalta ja balsamoitiin. se meditoi. mita touhua, kuin tiiliskivella paahan lyoty!
keskustelusta vuollaan ilmoille muutama lastu: on kerrottu, etta Jumala kuolee tanaan. Manan voimin ylipappi tekee
riitit, siita tulee itse Saatana, ehka. sitten me initioidaan oppipoika ja Anubis heraa henkiin. siina viihdetta koko illaksi
- voittaa kylla sitcomit. satanistipidot saavat aikaan ahdinkoa. synkeahkoa, sykahtelya. mielenrauhan kaikkonemista.
onko sulla sun ankh mukana? miksihan kuningas on myohassa? ehka silta hajosi auto. mies katsoo tulella leikkijaa
vieresta: syttyvat kynttilat ovat kuin luisevat sormet. havainnoin - meilla on huoneessa filosofi: tuntuu kuin
istuttaisiin matanevan elaimen vatsalaukussa, pidan siita. mita vittua sa selitat? kallonsisalmyksesi toimii
aanilahteena hulluja hopisevalle gramofonille, laita se teurasjateampari alas ja kuuntele: missa on astraia? se lahti
just. jatti jonkun puskan keittion poydalle. jep, ihan siihen smaragditaulun hollille. haluan sen! hetkinen. joku on
taalla vaarista syista! alahtaa. ajatuksen miekat hakkaavat yhteen: onko se joku kerettilainen? kuokkija kaikkoaa
keittioon, ylipappi keilataan kumoon. epapyhaistys, pyhanhavaistys! ekskommunikaatio! kun tunnelma tulistuu, mies
loytaa sisastaan tuhannen vuoden taian, samuraivoimat, ninjan ketteryyden. viuhahtaa valista vainoojien. nahtyaan
maalin: tarttuu. miten helvetissa taalta paasee ulos? ei paase. vetaantykaa! kaikotkaa kauas kintereiltani,
piilolinssidemonit! mustahuppuinen pyrkii iholle, sirppi ei hengi hyvaa. hadan hetkella muistaa (mies) laatikon.
irrottaa kannen, viskaa silla vampyyrintapaista. ennen piilossa katseilta, pehmeassa vuorauksessa arvoitus, nyt
miehen kourassa vaiettu kantamus: revolveri.


ja juoksee.

V

Verkkaisessa kahvilassa mies lahestyy minua. Han kertoo olevansa runoilija. Han istuutuu poytaan ja
kertoo minulle tarinan:

"Noniin, kuuntelepas. Tassa saattaa kylla menna hetki, mutta tama onkin mainio tarina. Sinun on hyva
kuulla se. Olen kertonut sen vaikka kuinka monesti, mutta nyt ihan erityisesti taytyy jakaa se. Noh, nain se menee:
Olipa kerran poika. Hanta asutti epailys, epailys maailmaa kohtaan. Se oli ollut osa hanta jo pienesta
pitaen, se kasvoi hanen kasvaessaan ja ilmeni iasta huolimatta huolestuneena melodiana, joka surullisena soi pojan
rinnassa. Tuo melodia, tuo hiljainen savel oli viekas - muut eivat kuulleet sita, mutta poika tunsi sen. Se teki
koulunkaynnista turhaa, vei viehatyksen peleista, kuoletti ystavyyssuhteet ja teki leikit ilottomiksi. Kun poika
vanheni, han ei enaa kaynyt koulua, ei pelannut peleja eika leikkinyt. Mutta sama melodia soi hanessa edelleen. Ajan
myota han oppi laulamaan sita melodiaa ja oppi hyvaksymaan sen osana hanta itseaan. Han ymmarsi, ettei hanen
elamallaan olisi merkitysta, etta han oli vain yhdentekeva osa maailmankaikkeutta. Han lakkasi valittamasta. Han
naki selvemmin. Han naki, kuinka hanen omat yrityksensa olivat turhia. Han oli vain tyhja sakki, jota elama viskasi
haluamallaan tavalla. Niin poika eli vuosia kuin unessa - hanen elamansa koostui irrallisista kohtauksista, joilla ei
ollut tarkoitusta, ei paamaaraa, ei merkitysta hanelle tai muille.

Mutta niin kuin elamalla on usein tapana, osasi se yllattaa. Tuohon ikaan mennessa poika, nuorikko,
oli loytanyt itselleen ammatin: hanesta oli tullut katkera lehtimies. Han kirjoitti monipuolisesti artikkeleita,
kolumneja ja pakinoita, ajoittaisia runoja ja esseita, kritiikkeja, arvosteluja... Hanet tunnettiin monisanaisena,
saalimattomana kriitikkona, kyynikkona, kielellisena nerona jopa. Kavipa niin, etta kaupungin hyvamaineisen
teatterin kauan odotettu, paljon hiiskuttu mutta vahan tiedetty, uusin teatteriesitys sai ensi-iltansa. Huhun mukaan
esityksessa nahtaisiin suuressa roolissa taysi tuntemattomuus, nuori nainen, jonka harteille oli laskettu vavisuttava
paineiden ja odotusten shaali. Tuota shaalia riekaloimaan saapui silmittoman julmien ja saalia kaihtamattomien
kriitikkojen kilta, joukko, joka ei pelannyt murskata unelmia. Tuossa niljakkaassa parvessa siipeili myos tuo samainen
poika.

Esiripun hiljalleen laskostuessa lavan kumpaiselle sivulle, oli hiljaisuus kuin paksuin savusumu -
naisvaki puristi jannittyneet sirot nyrkkinsa kasilaukkujensa nyoreihin, herrasmiehet kuivasivat hionneita kasiaan
housunkankaaseen ja kriitikot, nuo viheliaat kriitikot, he painoivat mustetta tihkuvat kuulakarjet muistivihkojensa
sivuille. Sitten saapui musiikki ja esitys sai alkaa.

Esityksen edetessa, siina missa tavanomaisempi yleiso vakuuttui sen onnistuneisuudesta, loysi
kriittinen katsoja tai teatterialan ihminen naytoksesta tai toisesta ensiesityksen luonteeseen liittyvia pienvirheita,
kuitenkin nauttien teatterista taysin rinnoin. Tasta vallitsevasta sayseyden ja ihastuksen harmoniasta poikkesi eras
ryhma, joka ei mieltynyt nakemaansa. Hapanmieliset kriitikot tayttivat lehtistensa sivut yha ponnekkaammilla ja
armottomimmilla sanoilla, jotka yhdessa muodostivat mielivaltaisia ja ilkeydessaan ennennakemattomia lauseita.
Julmin kaikista oli nuorikko - poika, joka ei tuntenut saalia analyyttisesti kertoessaan, kuinka esityksessa oli tuskin
mitaan hyvaa saati katsomisen arvoista. Koko hompotys oli ensivuorosanoistaan alkaen ollut taysi fiasko, joka naytti
huononevan huononemistaan, yltaen "jopa tragikoomisiin mittoihin", kuten poika sen sukkelasti ilmaisi. Mutta niin
kuin jokaisessa kerrotussa, kirjoitetussa tai esitetyssa tarinassa, tapahtui taman kyseisen esityksen kohdalla kaanne.
Seikka, jonka poika oli jo autuaasti unohtanut, muutti kaiken. Nuori nayttelijatar, entuudestaan tuntematon, ilmestyi
lavalle.

Poika repi lehtioon valheilla tayttamansa sivut ja rutisti ne nyrkissaan niin pieneksi palloksi kuin vain
sai. Samoin teki han hapeassaan itselleen.

Hetket liitivat kuin ylvas lintu, ne sulautuivat yhteen ja soljuivat ihastuttavana virtana katsojiin ja
katsojista takaisin nayttelijoihin. Kun lavalla nayttelija elaytyi vuorosanoihinsa, toistivat kuulijat nuo merkityksekkaat
tavut mielessaan. Ja kun musiikki soi, soi se haltioituneen yleison rinnassa kaksin verroin. Kuinka kukaan voisi moittia
nain eloisaa, viihdyttavaa, viettelevaa, haastavaa, alykasta ja tarkoin harkittua naytelmaa? Nain ajatteli poika, joka oli
antautunut kokonaisvaltaisesti esityksen hurmioon, antanut sen tayttaa hanet elamalla, jonka han oli jo aikaa sitten
valuttanut ruumiistaan, mikali hanta oli ikina silla taytettykaan. Poika tarttui esitykseen eika paastanyt siita irti. Ainoa
huoli syntyi, jos han erehtyi palaamaan ajan tiedostettuun tilaan, jossa kaikella oli alku ja loppu, mennyt ja tuleva, ja
sen sisaistaminen puski tietoisuuteen ymmarryksen siita, etta tamakin hurmos palaisi aikanaan samettiverhojen
taakse, lakkaisi olemasta. Mutta mita pikimmiten tyonsi poika nuo ajatukset mielestaan ja palasi onnensa lahteelle.

Esitys paattyi ja fantastiset suosionosoitukset kiittelivat loisteliasta nayttelijakaartia. Nayttelijat palasivat lavalle
kolmasti, silla niin rajaton oli teatterikansan riemu.

Teatterin edessa pojasta tuntui erilaiselta kuin ennen. Han huomasi ajattelevansa naytelman tyttoa,
han huomasi kavelevan hieman eloisammin ja nakevansa enemman. Kuinka monivivahteinen ja mielenkiintoinen
olikaan tama kaupunki, kuinka han oli voinut olla nakematta sita? Kuinka monia asioita han voisikaan tassa miljoossa
kokea, ilma oli taynna lupaavia kutsuja, jotka vetivat hanta puoleensa, yllyttivat kirimaan kiinni kaikki ne elaman
rikkaudet, jotka han oli jattanyt huomiotta. Kaiken tuon uutuudenviehatyksen ja ilahtumisen kirkkaudessa han
kuitenkin ymmarsi, etta sekin oli autuaan merkityksetonta - ainoa, jolla oli arvoa, oli tuo tytto.

Niin tapahtui, etta poika saapui teatteriin katsomaan samaa naytelmaa seuraavana iltana. Sali tayttyi
ihmisista ja odotuksentayteisesta jannityksesta. Jos ensi-illan esityksessa oli loydettavissa muutama vahaista
puutteellisuutta tai erhetta, olivat ne nyt tyystin poissa. Esitys oli hiottu taydellisyyteen asti - enaa ei kriittinenkaan
katsoja voisi nahda virheen virhetta. Myos muutama kriitikkoa oli eksynyt teatteriin. He pudistelivat paitaan ja olivat
nyrpeita, mutta heista ei poika valittanyt. Han eli esityksen loistoa ja antautui sille taysin.

Uutinen kantautui nuorukaisen korviin kuin sodanjulistus - naytelma oli saanut murska-arvostelut.
Ivaavat sanat selittivat painetuilla sivuilla yksiselitteisesti kuinka "Naytelma lankeaa omaan naiiviuteensa ollen vain
irvokas parodia siita, mita sen oli tarkoitettu oleman". Yhta suulaasti korostettiin nayttelijatyoskentelya, joka oli
"Puisevaa, luonnotonta elehdintaa ja epaselvia prosodioita". Nuorukainen ei voinut muuta kuin jattaa kirjoitukset
omaan arvoonsa. Esityshan oli loistava ja yleiso rakasti sita.

Saapui taas uusi paiva, jolloin teatteri avasi ovensa kansalle ja paasti heidat juhlavaan saliin
seuraamaan nerokasta naytelmaa, jota oli parjattu aivan epaoikeudenmukaisin perustein. Oli suurenmoinen vaaryys
langettaa niinkin mainio mestariteos sellaiseen epasuopaan varjoon, jollaista kriitikkojen kitkera kieli oli
kiittamattomasti loitsinut. Kummastuksekseen nuorukainen arveli, etta naytokseen oli saapunut tavallista
niukemmin vakea. Se ei tosin vaivannut hanta sen kiihkoisammin, silla hanella oli muuta mielessa - illan esityksen
jalkeen han livahtaisi takahuoneeseen ja ylistaisi tyttoa kuin antiikin jumalatarta.

Eika liene yllatys, etta esitys oli jalleen mita mainion. Se ylitti kaikki nuorukaisen odotukset ja toiveet,
vaikka han tasan tarkkaan tiesi mita odottaa. Mutta niin oli - jalleen tuo luomus oli taikonut hanet lumoihinsa,
riepotellut hanta ja pitanyt hyvanaan. Nuorukainen oli vakuuttunut: Se oli paras ikina tehty naytelma. Se oli noyra
muttei anteeksipyyteleva, voimakas muttei paallekayva, sensuelli muttei ylidramaattinen. Se oli puhdasta teatteria.
Ja tuo tytto! Tuo nuori nainen, tuo viehkea, sielukas, viaton, omistautunut, kalpeahipiainen suloinen enkeli,
hanenlaistaan ei ollut maailma nahnyt. Hanen nayttelynsa oli niin luontevaa, niin mukaansatempaavaa, etta jos
haneen sattui, parkaisi katsoja takarivissa kivusta.
Mutta kun nayttelijoiden oli aika saapua lavalle ottamaan yleison kiitokset vastaan, he eivat sita
tehneet. Aplodit olivat tuskin alkaneet, kun ne jo loppuivat. Nuorikko katsoi ymparilleen: Katsojat pukivat takkejaan
paallensa, kietoivat huivit kaulaansa, tarkistivat etta heilla on kaikki mukana ja alkoivat valua ulos salista. Rupattelu
alkoi hetimiten. Nuorukaisen vieressa istuva vanhempi pariskunta moitti naytosta nuivaan savyyn. Puhuivat
keskinkertaisuudesta ja yllatyksettomyydesta. Myos sanat "amatoori" ja "keskenerainen" sihisivat nuorukaisen
korvissa. Han ei ymmartanyt kokemaansa. Eiko teatterissa ollut ketaan, joka olisi nauttinut esityksesta? Eiko kukaan
tuntenut naytelman voimaa, sita uhkuvaa ja runsasta tayttymysta, jonka nuorukainen itse niin hyvin tunsi? Edes han,
tuon naytelman riutuvin rakastaja, ei kehdannut taputtaa salissa, joka oli hiljainen kuin kalmisto.

Nuorukainen yllattyi kuinka helppoa oli paasta takahuoneisiin. Han kysyi, missa tuo uusi tulokas, tuo
lahjakas primadonna, mahtoi oleskella. Han esitti itsensa lehtimiehena, mita olinkin, ja kertoi tekevansa haastattelun
tuosta tytosta. Hanet ohjattiin huoneen ovelle, jossa luki vastakirjoitetuin kirjaimin nayttelijattaren nimi.
Nuorukainen koputti ovea ja odotti hiljaista vastausta, joka antoi hanelle luvan tulla sisaan. Avattuaan oven nuoren
miehen valtasi uskomaton heikotus, kuin suuri koura olisi tarttunut hanen sydamestaan kiinni ja lyonyt koko ruumiin
maahan, runnonut ja tallonut ja jattanyt siihen. Kuitenkin tama kaikki oli nautinnon savyista, tervetullutta, autuasta,
taydentavaa. Tuon nuoren naisen kauneus oli mykistavyydessaan ainutkertaista mutta ei hetkeakaan ylimielista.
Lahelta katsottuna han mahtoi olla jopa kauniimpi kuin yleisosta nahden. Ellei nuorukainen olisi ollut paatumaton
realisti, olisi han aivan varmasti uskonut nakevansa edessaan enkelin.

Kohteliaasti ja mita noyrimmin nuorukainen esitteli itsensa yllattyneelle neidolle, joka katsoi hanta
hieman epaluuloisena. Han kertoi myos olevansa lehtimies. Tuolloin tyton silmat savahtivat, han vetaytyi aavistuksen
taemmas ja henkaisi syvaan. Poika tiedusteli mista moinen reaktio johtui ja selvensi myos, etta han oli neidon ihailija
ja oli saapunut vain ilmaisemaan suuren kunnioituksensa lahjakkuutta kohtaan. Tuolloin tuo helea kaunokainen
lyyhistyi meikkipoydalle ja alkoi itkea vuolaasti. Nuorukainen polvistui neidon eteen ja otti tata hellasti kadesta kiinni
pahoitellen, jos han sanoi jotain vaaraa. Han myos kysyi tulisiko hanen poistua, silla han tekisi sen, vaikkakin vasten
omia toiveitaan, jos neito niin haluaisi. Ei! Huudahti neito, ala mene, han sanoi. Han oli pelastynyt, kun mies kertoi
olevansa toimittaja. Hanen ensiesiintymisesta lahtien olivat lehtimiehet haukkuneet hanta vastenmielisilla,
totuudettomilla sanoilla, jotka satuttivat hanta enemman kuin mikaan, mita han oli elamansa aikana joutunut

kokemaan. Poika lohdutti tyttoa, vakuutellen ettei asian laita ollut nain, vaan etta kriitikot olivat kieroja ja
saivartelevia pahanilmanlintuja, joiden sanoihin ei ollut luottamista. Han, jos joku, tiesi sen. Tytto kiitti nuorukaista
taman lampimista, rohkaisevista sanoista. Vaikka tyton kasvoille kohosi vieno hymy, naki nuorukainen, ettei han
voinut hyvin.

Viimeistaan tuon illan tapahtumien jalkeen nuorukaisesta oli tullut orja. Han huomasi lahentyneensa
nayttelijattaren kanssa eika voinut elaa ilman taman taydellisyytta, ilman sita kevettavaa heikkoutta ja vapauttavaa
itsetiedostamattomuutta, jota tyton seura ja kauneus tarjosi. Ei tullut enaa iltaa, jolloin nuorukainen ei olisi
livahtanut takahuoneeseen ylistamaan tyttoa. Samoin ei tullut enaa iltaa, jolloin sali olisi tayttynyt ihmisista ja
raikunut aplodeja. Esitys esitykselta ensi-illan vaenpaljous, herrasvaen pukuloisto ja hykerteleva innostus vaihtui
tyhjiin penkkiriveihin, arkisuuteen ja tyytymattomaan tuhahteluun. Kuitenkaan moisilla ulkoisilla seikoilla ei ollut
vaikutusta poikaan.

Kuten muinakin iltoina esityksen jalkeen, nuorukainen etsiytyi takahuoneeseen nahdakseen kauniin
nayttelijattaren. Hanen yllatyksekseen tytto keskusteli teatterin ohjaajan kanssa pukuhuoneiden kaytavalla. Poika
huomasi, etta jokin vaivasi heita. Ohjaajan kuivaa oksaa muistuttavassa kadessa naki han kirjeen. Tytto oli selvasti
jarkyttynyt ja samoin oli ohjaaja. Yllattaen tytto kaantyi ja juoksi pukuhuoneeseensa. Nuorukainen juoksi ohjaajan
luokse ja kysyi mita oli tapahtunut. Laiha, harmaa mies ojensi kirjeen pojalle ja poistui. Kaunokirjaimin, santillisella
kasialalla kirjepaperissa luki sanat "Naytelman saama toistuva kritiikki ja kykenemattomyys vetaa yleisoa puoleensa
ovat vetaneet teatterini maineen harmilliseen lokaan. En voi sallia naytelmanne aiheuttaa enempaa vahinkoa
teatterilleni. Hyvaa jatkoa teille. Teatterinjohtaja K. C. Bauche." Poika oli shokeeraatunut. Han kirosi mielessaan
teatterinjohtajan ja kriitikot, eivatko he ymmarra millainen vaaryys oli tapahtumassa! Milta tytosta mahtoikaan
tuntua? Nuorukainen koputti tyton pukuhuoneen oveen, mutta kukaan ei vastannut. Han koputti voimaisemmin,
hanen olisi paastava nayttelijattaren puheille. Tama tarvitsisi hanta. Nuorukainen odotti minuutin, toisen. Huoneesta
kuului rymiseva aani ja nuorukainen kuuli kuinka peili rikkoontui. Han potkaisi oven saranoiltaan. Kauhukseen
nuorukainen loysi nayttelijattaren makaamassa maasta, syaaninsiniset kasvot vaaristyneina ja lasinsiruissa. Tytto oli
kuollut. Poika istuutui tyton vierelle, laski strykniinipullon taman kammenelta ja siirsi lahes painottoman kaden
omalle kadelleen.
Siina sen tarinan loppu. Tai no, jotkut versiot kertovat pojan sannanneen hetimiten Bauchen, siis
teatterinjohtajan, niin hanen kimppuunsa. Murhasi miehen brutaalisti - ampui kuusi luotia kasvoihin. Tai jotain.
Puukostakin ovat puhuneet. Itse pidan eniten niiden yhdistelmasta, Apache-style, se se vasta olisi aikamoista! Niin
siina tuppaa kaymaan kun omistautuu rakkaudelle."

Hanen lopetettuaan pohdin; En kuunnellut juurikaan mita han sanoi.

VI

-- Ammuin ihmisen.
Taallapain maailmaa se ei ole kovin yleista.
Muuallahan sita tapahtuu.
Ihmiset ampuvat toisiaan.
Kuinkahan moni heista ampui 90 sentin paasta kaulaan?
Se on jo hieman makaaberia.
Juonko liikaa kahvia?
hiljainen kuin kalmisto
Kaiken kaikkiaan ihmisia kuolee noin 2 sekunnissa.
Nyt olen paassyt vaikuttamaan tuohonkin tilastoon.
Yleensa elavat eivat ole.
Eivat taallapain maailmaa.
kuin suuri koura
Eksentrinen tuo runoilija.
Royhkea mies. Ei arsyttavimmasta paasta. Jokseenkin outoa.
Mista helvetista se tarinoi?
uskonut nakevansa edessaan enkelin
Ei luoja. Enkelin? Kuinka kornia.
Virkaa joutavia.
lyyhistyi meikkipoydalle ja
Ulkona nayttaa olevan tuulista.

Tietenkin.
Tulevat juuri tanne.
Ulko-oven kellon kilina on suoraan kuin vanhoista elokuvista.
Minun todella pitaa katsoa 'It's a Wonderful Life' joku paiva.
lehtimiehet haukkuneet
Ja kuinka hyvalta timjami tuoksuukaan.
Pitaakohan Astraia sipulikeitosta?
Uskon, etta han pitaa.
tullut orja. Han huomasi
Vielako se polveilee?
Lienee marxilainen. Nayttaa silta.
Tuoksuu maalilta.
Ja kirjojen sivut ovat kuivanneet sormet.
vaaryys oli tapahtumassa!
Loputon jaarittelija.
Runoilija, ole hyva ja lopeta jo.
Hassua. Oletettavasti olen ainut tassa kahvilassa, joka on ampunut ihmisen.
Kahvilanpitajalla on lyomaton musiikkimaku.
Onko tama Chet Bakeria? --

VII
Astelen katua. Kadulla on ihmisia. Tuuli on yltynyt. Ajattelen jotain, hengitan, muistelen kaikkea, en
sano mitaan, kuulen sireenin. Nalka piinaa. Suunnittelen sipulikeittoani, ajatus hykerryttaa minua. Kauppojen ikkunat
valaisevat iltaa, kaupungin elo masentaa. Juoppo meteloi, huutaa kuinka romaanit ovat ahneita, vievat pulsujen
pullot. Sireenin ujellus lahenee, kulkee ohitseni, pysahtyy. Kengan korkoni kopsavat. Nurkan takana palaa auto. Sen
ymparille on kertynyt ambulanssi, paloautoja, poliisiautoja, ihmisia joiden hengitys huuruaa ja ihmisia, jotka
unohtavat hengittaa katsellessaan onnettomuuspaikkaa. Kavellessani kohti joudun tungokseen. Hartiani osuvat
ihmisiin ja ihmiset osuvat minuun. He ovat tiellani mutta jatkan matkaani. Auto on ajanut talon kulmaan: se liekehtii.
Ihmisia hatyytellaan kauemmaksi. Autossa istuvan naisen kallo on murskaantunut ja vuotaa verta. Lasinsiruja on
kaikkialla, maassa, konepellilla, naisen kasvoissa. Tormayksen jaljilta kasvonpiirteet ovat vieraat. Tunnistan hanet
toki. Kukaan muu ei istuisi autossani. Minulla on nalka. Ihmislauma halvenee.
Jalkani ovat syksyn kylmettamat. Tunnen vasymyksen puskevan olemiseeni. Ei millaan jaksaisi kavella.
Olisipa minulla viela auto. Kellokin lienee vaikka mita. Minulla on toita vasta huomenillalla, ei tassa ole mitaan hataa.
Mieleeni kirii kysymys: tulisikohan minun hankkia espressokone? Siina on monta asiaa punnittavana. Aihe vaatii
harkintaa. Kylla, sita se toden totta vaatii. Huomenissa minun tulee perehtya espressokoneisiin. Vertailuttaa, niin
minun taytyy tehda. Idea on kutkuttava. Luulenpa, etta ostan espressokoneen. Niin minun taytyy tehda. Taitan
matkaa syvasti ajatusteni pauloissa aika ajoin vilkuillen ymparilleni. Halytysajoneuvojen aanet seuraavat minua
matkalla kotiin.
En muista milloin viimeksi olisin kavellyt tata reittia. Painaudun vasten rakennuksia pysytellessani
tuulelta piilossa. Valitsen kulkureittini niin, etta se tarjoaa minulle suojaa. Rakennusten valit kiiruhdan
takinkaulukset pystyssa liukastellen lehtimattoon. Valttelen ihmisia, pysyttelen syrjassa. Ennen kaikkea, pidan
timjamin tallessa.
Sitten olen perilla. Kerrostalolabyrintin perukoilta loydan asuintaloni. Ilmassa leijailee savun katku.
Etsin taskustani kotiavaimia. Vesilatakkoon heijastuu vareja. Kaikki kay jarkeen. Katson seinanvierta ylos
asuinkerrokseeni ja naen, kuinka asuntoni on syttynyt tuleen - ikkunasta nousevat liekit hapuilevat kohti taivasta.
Minulla ei ole hajuakaan kuinka monta huoneistoa palaa vuodessa. Ei silla valia, nyt olen vaikuttanut siihenkin
tilastoon. Sireenit kaikuvat kaupungin seinilla, ne kertovat lasnaoloistaan. Ehka ostan sen espressokoneen joku
toinen paiva. Lasken timjamin maahan ja kavelen muualle.


Download
Nimeämätön

 

 

Your download will begin in a moment.
If it doesn't, click here to try again.

Share Nimeämätön to:

Insert your wordpress URL:

example:

http://myblog.wordpress.com/
or
http://myblog.com/

Share Nimeämätön as:

From:

To:

Share Nimeämätön.

Enter two words as shown below. If you cannot read the words, click the refresh icon.

loading

Share Nimeämätön as:

Copy html code above and paste to your web page.

loading